Sä olet istunut suihkun lattialla ja itkenyt niin kauan etteivät keuhkot enää kestä.

Tiedätkö sen tunteen,

Kuin häkkiin suljettuna,

Pakkopaitaan puettuna,

Katselen vapaata maailmaa

Ja haaveilen rauhasta.

Tahtoisin vain olla,

Ihmetellä ja katsella.

Olla vapaa maailman kahleista.

Kulkea näitä teitä,

Ilman murheita ja kyyneleitä.

Velvollisuudet ovat minut kahlinneet,

Ja kauan minua jo hallinneet.

Unohdin kuinka paeta,

Ja nyt olen ollut täällä jo niin kauan,

Ettei minua enää haeta.

Voin vain haaveilla vapaudesta,

Ja odotella ihmettä.

Tahdon niin kovasti olla vapaa.

Tahdon olla vapaa.

Olla vapaa.

Olla.

Tänään istahdin kivelle.

Kivelle, jolla istuin viimeksi kanssasi.

Ja olisin halunnut vain jäädä siihen istumaan,

kanssasi pohtimaan syntyjä syviä ikuisiksi ajoiksi.

Tunsin taas kuinka pidit kiinni kädestäni,

kuinka kuiskasit korvaani välittäväsi.

Katselin virtaavaa jokea,

ja muistin taas, kuinka mietit silloin,

mihin vedellä on niin kova kiire,

ettei se malta pysähtyä.

Katselin vettä ja melkein kuulin taas naurusi.

Istuin kivellä pitkään.

Toivoin kai löytäväni sinut taas sieltä,

pohtimasta maailman murheita.

Istuin kivellä niin kauan,

että kuulin äänesi taas korvissani

ja tunsin kätesi kädelläni.

Istuin kivellä niin kauan,

että muistin sen taas.

Olet kanssani aina,

vaikka oletkin niin kaukana jossain.

Kuinka voivatkaan sanasi satuttaa

ja viiltää niin syvän haavan minuun?

Tiedän, ettei pitäisi loukkaantua,

ethän kai tarkoittanut mitään pahaa.

Mutta luulin sinua ystäväksi,

joka ymmärtäisi.

Luulin, että voisit edes kuvitella,

miltä minusta tuntuu tänään.

Toivoin, että huomaisit,

etten saa henkeä.

En haluaisi aina olla se,

joka lähtee itkien kotiin.

En haluaisi aina olla se,

joka joutuu puolustamaan itseään.

Joskus haluaisin vain olla ja hengittää.

Ilman henkistä väkivaltaa.

Ilman aiheuttamaasi itkua.

Tahdon vain hengittää,

sillä sekin on jo tarpeeksi haastavaa minulle.